Suomi homeessa

Homehtuvista kouluista, virastoista ja kodeista on tullut varsinainen kansanriesa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan lähes joka toisessa suomalaisessa keskiasteen oppilaitoksessa on sisäilmaongelmia, ja peruskoulut ja päiväkodit päälle. Joskus tuntuu siltä, että on helpompi löytää moniongelmainen kuin täysin terve koulurakennus.

Kosteus- ja homevauriot ovat osoittautuneet sitkeäksi ongelmaksi, jolla ei ole yhtä yksittäistä selittäjää. Muuten se olisi ratkaistu jo ajat sitten.

En ole rakentamisen enkä kiinteistöjen hoidon ammattilainen, mutta Espoon teknisen lautakunnan puheenjohtajana toimiessani koulujen homeongelmat ja niiden korjaaminen tulivat tutuiksi. Pelkästään espoolaisten peruskoulujen kuntoraportteja tuli luettua lätkäkassillinen, usein tukka tukevasti pystyssä. Entisen työpaikan suunnitteluvirheiden peruina veressä on yhdeksän eri homelajin vasta-aineet, ja on yksi pientalon kosteusvaurioremonttikin tullut teetettyä. Huonosti suunniteltu on valmiiksi pilalla

Ensimmäisen vastuun ongelmista kannan arkkitehtien ja rakennesuunnittelijoiden syliin. Vuosikymmenten ajan Suomeen on rakennettu Suomen olosuhteisiin huonosti soveltuvia rakennuksia.

Muinoin myös arkkitehdeille opetettiin rakennusmateriaalitekniikkaa, mutta sitten professuuri siirrettiin arkkitehtiosastolta rakennustekniikan osastolle. Nykyisessä Aalto-yliopistossa arkkitehtuuri ja rakennustekniikka ovat kokonaan eri korkeakouluissa! Ei ihme, että kaikki paperilla hyvältä vaikuttaneet ratkaisut eivät ole toimineet käytännössä.

Vielä 2000-luvun alussa Espoon tekniselle lautakunnalle tuotiin toistuvasti hyväksyttäväksi tunnettujen arkkitehtitoimistojen suunnittelemia kouluja, joissa ei ollut räystäitä eikä kunnon perustuksia.

Onneksi lautakunta oli ottanut opikseen jo korjattujen koulujen kosteusongelmista, joista suuri osa oli johtunut nimenomaan räystäiden puutteista ja liian heppoisista perustuksista. Moniongelmaisissa kouluissa vesi oli päässyt rakenteisiin sekä ylhäältä että alhaalta.

Pohdin usein, miten käy pienemmissä kunnissa, joissa rakennetaan uusi koulu parin vuosikymmenen välein?

Arkkitehtuurin ja luonnon kohtaamisesta tarjoaa esimerkin taannoinen työhuoneeni Espoon Otaniemessä. Alvar Aallon toimiston piirtämän Konetekniikan osaston seinissä ei ollut kosteussulkuja, vaikka alin kerros oli osaksi maan sisällä. Lattiabetonin sisältämän ilman kosteusprosentti oli 96. Ei ihme, että minullakin valui veri nenästä tiistaista lauantaihin.

Koska rakennus on arkkitehtonisesti arvokas, sitä ei voi purkaa eikä radikaalisti muuttaa. Siksi ongelma ratkaistiin ylipaineistamalla koko talo. Home ja kosteus painuvat ilman mukana seinien sisään.

Edes remontointi ei auta, jos ongelmien aiheuttajia ei samalla poisteta. Ajankohtainen esimerkki tästä on peruskorjattavana oleva Tapiolan koulu, jonka ongelmana on huono perustus. Kosteusvaurioiden uusitumisriski on suuri, koska koko koulua ei voi nostaa 30 cm ylöspäin. Se pitäisi rakentaa kokonaan uudelleen, vaikka sitten samoilla piirustuksilla, mutta uusille perustuksille.

Huonosti suunnitellun rakennuksen korjaamisen toivottomuutta havainnollistaa Espoon vanha kaupungintalo. Sitä korjattiin vuosien kuluessa moneen kertaan, mutta rakennuksen katosta ei koskaan saatu vedenpitävää. Kävin talossa vuosikymmenen ajan, ja aina käytävillä törmäsi tippaämpäreihin. Ulkomaalaisten vieraiden kerrotaan ainakin kerran luulleen aulaan siroteltuja ämpäreitä tilataideinstallaatioksi.

Ammattiylpeys käy lankeemuksen edellä

Turhauttavimpia ovat uusien rakennusten sisäilmaongelmat. Miksi tutut virheet tehdään yhä uudestaan? Uusien talojen suunnittelijat ja rakentajat tai vanhojen talojen korjaajat eivät voi enää väittää olevansa tietämättömiä, sairastuttavansa asiakkaansa vahingossa.

Mihin on kadonnut rakentajien ammattiylpeys? En väitä rakentajien hutiloivan huvikseen, mutta jotain kummallista suomalaisen rakentamisen kulttuurissa on.

Kun erään peruskorjatun talon epäilyttävän kylmä seinä avattiin remontin jälkeen, villojen välistä löytyi käden mentävät raot. Ei ihme, että patterit olivat huutaneet talvella hoosiannaa.

Toisessa remontissa läpilahon puurakenteen päälle oli valettu betonia. Toisaalla rivitalon vesilukko oli kikotettu paikoilleen puupalikalla, jonka lahottua vedet valuivat naapuriin. Erään pientalon salaojakaivon poistoputki oli ylempänä kuin tuloputki, mikä seisotti vettä perustuksissa. Toisessa kohteessa oli laitettu läpimärät villat seinien sisään.

Miten tällaista jälkeä tekevät ammattimiehet nukkuvat yönsä? En ymmärrä.

Työmaille on palkattu valvojia, mutta ei valvojakaan voi joka paikassa koko ajan olla. Valvojalla täytyy olla hyvä syy epäillä jonkin olevan pielessä ennen kuin hän vaatii esimerkiksi poistamaan kostean betonin päälle kiinnitetyn muovimaton.

Hutiloiden tehty työ tulee kalliiksi, ja hinnan maksavat asiakkaat. Rakennusliikkeet laskevat jo tarjousta tehdessään, että takuutöitä joudutaan joka tapauksessa tekemään.

Sysiä, seppiä ja nikkaroijia

Jos on vikaa suunnittelijoissa ja rakentajissa, niin kyllä asukkaat ja käyttäjätkin onnistuvat talon pilaamaan. Eräässä huoneistossa asunut maaninen siivoaja oli vuosien ajan puskenut painepesurilla vettä peseytymistilojen seinien sisään. Lattioiden jatkuva luuttuaminen runsaalla vedellä oli pitänyt lattialistojen takuset märkinä.

Näppärät nikkaroijat ovat luku sinänsä. Esimerkiksi saunatuvan seinän panelointia uusiessa ei halua jättää rumaa koloa seinän ja katon väliin, kuten alkuperäisen paneloinnin tekijä oli tehnyt. Paitsi että se kolo oli saunan seinän rakenteiden tuuletusaukko. Saunan puupaneloinnin, alumiinifolion ja seinän väliin tiivistyy kosteutta, ja jos se ei pääse pois, lopputulos on kirjaimellisesti kirjava.

Kaikki eivät osaa enää asua omassa kodissaan. Vanhojen talojen rossipohjien tuuletusaukkoja pitää osata käyttää! Vesirännit pitää puhdistaa keväisin ja syksyisin. Lehdet ja koivunsiemenet pitää poistaa tasakattojen kattokaivojen ritilöistä. Takkojen luukut pitää sulkea oikeaan aikaan. Pihojen sadevesiviemärit pitää pitää auki ympäri vuoden. Koneellisen ilmanvaihdon ja lämpöpumppujen suodattimet pitää puhdistaa. Liesituuletinten rasvankerääjät pitää pestä. 70-luvun laattaperustusten anturalämmitykset on pidettävä talvella päällä. Ilmanvaihtoputkiin kuolleet linnun- ja oravanpoikaset pitää poistaa ja korjata putkien suojaverkot, ...

Me viemme automme vuosihuoltoon ja katsastukseen, mutta laiminlyömme kotimme! Miksi emme pidä asunnoistamme yhtä hyvää huolta kuin ajoneuvoistamme? Rakennusten keskeiset rakenteet pitäisi tarkastaa parin vuoden välein! Vanhat talot tulisi kuvata lämpökameralla lämpövuotojen eli mahdollisten veden tiivistymispisteiden löytämiseksi. Sadevesiviemärit tulisi kuvata tukosten havaitsemiseksi jo ennen kuin vesi tulvii eteiseen. Joskus olisi hyvä sulkea kaikki hanat ja seurata vesimittaria. Jos vesi liikkuu, vähänkin, jossakin on vuoto.

Aina rakenteiden tarkastaminen ei ole helppoa tai edes mahdollista. Välikaton sisään ei esimerkiksi pääse katsomaan, eivätkä vesijohdot ole näkyvissa.

Uusista rakennuksista tulisi tehdä helpommin tarkastettavia! Esimerkiksi välikattoihin, rossipohjiin ja kosteiden tilojen seinien sisään pitäisi voida kurkistaa ilman sorkkarautaa. Miksei pesutilojen seinissä ole tarkastusluukkua?

Sama pätee julkisiin rakennuksiin. Kiinteistöjen kunnossapito on kuntapoliitikoille aivan liian houkutteleva säästökohde. Se ei näy heti missään, opettajia tai sairaanhoitajia ei tarvitse lomauttaa. Mutta kunnossapidosta leikatuilla rahoilla on erittäin korkea korko. Kun sama toistetaan monta vuotta peräkkäin, jälki on rumaa.

Eräänkin koulun alapohjan ryömintatilassa ei oltu 90-luvun laman säästökuurin seurauksena käyty moneen vuoteen. Kun oppilaat ja opettajat alkoivat oirehtia, kiinni ruostunut luukku avattiin. Ryömintätilan katosta roikkui homekasvustoa kuin naaavaa puista. Remontin hinnalla olisi melkein saanut uuden koulun.

Ei ihme, että kiinteistöt on monessa kunnassa siirretty erilliseen kiinteistöyhtiöön. Kuntapoliitikot parkuvat kovia vuokria, mutta vuokrilla katetaan paitsi rakentamisen pääomakulut myös kunnossapito ja varaudutaan tuleviin perus- ja parannuskorjauksiin.

Kuntien talousarvioissaan käyttämä jako investointimenoihin ja toimintamenoihin harhautaa monet kuntapoliitikot luulemaan, että rakennus maksaa vain sen rakentamisen kustannukset, vaikka rakennuksen elinkaaren muut kustannukset ovat usein paljon suuremmat.

Tilastollisesti merkittävä sairaus

Kosteusvaurio on rakennuksen sairaus. Mitä pikemmin se hoidetaan, sitä parempi on paranemisennuste. Siksi vauriot tulisi löytää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja korjata mahdollisimman nopeasti.

Valitettavan usein ensimmäinen merkki kosteusvauriosta on henkilökunnan sairastuminen. Kouluissa tilastoidaan kuitenkin vain opettajien sairaudet, koska työterveyslaki edellyttää sitä. Jos tilastollisesti merkittävä osuus opettajista sairastuu, työterveyslääkärin velvollisuutena on puuttua asiaan.

Sen sijaan koulujen oppilaiden sairauksia ei tilastoida, vaikka suuremmassa oppilaiden joukossa tilastollisesti merkitsevä sairastuvuus ilmenisi paljon nopeammin kuin muutaman opettajan joukossa. Olen kuullut monesta homekoulusta, joissa oppilaiden vanhemmat ovat vuosia ihmetelleet lastensa sairastelua, mutta kunta on havahtunut vasta, kun riittävän moni opettaja on sairastunut.

Seuraavan nousukauden to-do-listalle on otettava kouluterveydenhoidon päivittäminen työterveyshuollon tasolle. Näin tiukan euron aikana se ei valitettavasti onnistu.

Kun kosteus- tai homevaurio on havaittu, päätös tilojen korjaamisesta ja määrärahojen saaminen vie usein monta vuotta. Kunnallinen päätöksentekoprosessi on yksinkertaisesti nykyisellään liian hidas. Käytännössä julkisten rakennusten, etenkin koulujen ongelmat muhivat vuosikausia, jopa vuosikymmenen, ennen kuin niitä ryhdytään korjaamaan.

Ei ihme, että vauriot ovat korjaustöiden alkaessa jo niin laajoja, että korjausaste nousee lähelle sataa prosenttia. Remontin hinnalla saisi uuden koulun!

Jostain syystä kunnissa ollaan hyvin haluttomia purkamaan vanhoja kouluja, ovat ne miten huonossa kunnossa tahansa. Ilmeisesti kuntapäättäjillä ja heidän äänestäjillään on niin vahva side omaan vanhaan kouluunsa, ettei sitä hennota purkaa, sanovat kuntoraportit ja talouslaskelmat mitä tahansa.

On vaikea hyväksyä, että oma vanha (home)koulu on peruskorjattunakin vanha homekoulu, jonka ongelmat voivat uusiutua. Perussääntönä myös on, että kun seiniä avataan, vastaan tulee yllätyksiä, vaurioita, joita kuntotarkastuksessa ei huomattu. Remontteja joudutaan usein laajentamaan kesken töiden, ja se tulee kalliiksi.

Eivätkä ne 70-luvun tilaratkaisutkaan ihan nykyajan oppimisoppien mukaisia ole.