Elokuva 12 Years a Slave: millainen orjanomistaja minä olisin ollut?
Kävin tovi sitten katsomassa ohjaaja Steve McQueenin elokuvan 12 Years a Slave, joka kertoo orjuudesta 1800-luvun alkupuolen Yhdysvalloissa. Hyvä elokuva, vaikka se ahdisti minua niin etukäteen, elokuvateatterissa, kuin jälkikeenpäinkin. En pidä orjuudesta, se on väärin, se on kamala asia.
Elokuvan jälkeen huomasin painivani eettisten kysymysten kanssa, päädyin miltei eksistentiaaliseen kriisin. Miten olisin toiminut jos olisin ollut plantaasinomistaja tuohon aikaan, olisin vaikkapa perinyt tilan päälle kolmekymppisenä? Eettisyys kun on jännä asia: se on teoriassa helpompaa kuin käytännössä.
Elokuvassa esitellään eri "omistajatyyppejä":
Keskeisimmässä roolissa on Michael Fassbenderin esittämä alkoholisoitunut ja suoraan sanottuna melko sekopäinen tilanomistaja, joka kohtelee orjiaan kuin tavaraa, nöyryyttää ja kiduttaa heitä säälimättä.
Benedict Cumberbatch esittää "kilttiä" plantaasinomistajaa joka pyrkii tarjoamaan parempia olosuhteita, kuuntelee orjiensa ideoita - mutta myös hyötyy orjista taloudellisesti ja myy ongelmatilanteessa orjansa "pois silmistä" kenelle tahansa.
Pienemmässä roolissa esitellään myös naapurin tilallista, joka on käytännöllisesti katsoen ottanut orjan puolisokseen, ja matemaattisen tiukkaa tilallista joka selvästi lähestyy asiaa täysin liiketoimintana.
Lisäksi tarjolla on Brad Pittin esittämä "partajeesus", orjuuden kyseenalaistava puuseppä (näemmä sitä pääsee aika hurmokselliseen rooliin kun toimii elokuvan tuottajana), joka lopulta päätyy auttamaan elokuvan päähenkilöä, Chiwetel Ejioforin hienosti esittämää Solomon Northupia.
Mutta takaisin pulmapähkinääni. Haluaisin uskoa, että 1800-luvun alkuun sijoitettu versioni olisi orjuudesta samaa mieltä kuin minä: orjuus on väärin, siihen en osallistu ja teen kaikkeni jotta orjuutta ei olisi.
Ihminen on kuitenkin kulttuurinsa ja kasvatuksensa tulos. Olisin kasvanut yhteiskuntaan jossa orjuus on normaalia ja missä kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Talous nojasi orjuuteen, joten orjista luopuminen olisi merkinnyt myös suvun tilasta luopumista. Eettinen minä olisi ollut pahassa ristiriidassa kotiseuturakkaan ja suvun perintöä arvostavan minän kanssa.
Siitä olen varma että yksi ominaisuuteni olisi säilynyt mukana: en olisi luokitellut ihmisiä vaan olisin katsonut jokaista vastaantulijaa ihan erillisenä yksilönä. Olisin varmaankin ollut se pitäjän mukavin orjanomistaja, joka olisi ihan oikeasti pyrkinyt parantamaan elinolosuhteita, joka olisi palkinnut paremmasta suorituksista, joka olisi sallinut muita enemmän vapauksia ja joka olisi voinut vapauttaa orjia pitkän ja ansiokkaan palvelun jälkeen.
Sitten olisin myhäillyt itseeni tyytyväisenä. Olisin kenties myös kirjoittanut paikallislehteen toisaalta-toisaalta -mielipidekirjoituksia (niinkuin teen vajaat 200 vuotta myöhemmin kaukaisessa Suomessa) jossa olisin miettinyt orjuuttaa eettisenä asiana. Kenties olisin ehdottanut asteittaista orjuudesta luopumista, esimerkiksi vapautumista 20 vuoden työn jälkeen.
Ja voilá: kaukainen esi-isäni kuvitteellisesta menneisyydestä alkaa tuntua ihan mukavalta ihmiseltä. Sellaiselta Benedict Cumberbatch -orjanomistajalta (olemmehan molemmat tyylikkäitä ja noin yhtä nuoria, charmantteja miehiä, kansainvälisiä kuuluisuuksia ja näyttelijänlahjoistamme laajasti tunnettuja). Joka nyt tekee jotain siihen suuntaan, on vähän reilu ja miltei kohtuullinen. Paitsi ettei ole.
Se olisi nimittäin ollut tekopyhää. Minä olisin ollut orjanomistaja. Minä olisin hyötynyt asiasta taloudellisesti. Muutaman älykkään reunahuomautuksen jälkeen olisin nauttinut kyydistä: “kyllä minä mutta nuo muut…” Tiukan paikan tullen olisin paennut kartanoon takkatulen ääreen.
Haluan uskoa että olisin kieltäytynyt koko kuviosta: olisin saman tien vapauttanut orjani ja olisin vastustanut orjuutta aina kun siihen olisi ollut tilaisuus, julkisesti ja kovaa. Kenties niin olisi käynyt. Mutta toisaalta: lehdissä lukee että orjuus on edelleen ihan yleistä. Mitä minä olen tehnyt sen eteen että orjuutta ei olisi nykypäivänä?